Lily ja James. Songfic.

One-shot. Lauluna Apulannan Hiekka.


LILY JA JAMES.


Vaikee löytää kun ei tiedä mitä etsitään.
Vaikee sunnistaa kun ei nää yhtään mitään.
Mitä sä tahdot voisit kertoo.
On helpompaa kun myöntää jos tahtoo.
Mitä sun täytyy oikeen peittää?
Onko se kultaa kun noin kiiltää?

James istuu rohkelikkojen tyhjässä oleskeluhuoneessa ja katselee takkaa. Hän ajattelee äitiään joka kuoli viikko sitten. Jamesista on kamalaa vain istua ja tietää ettei hän nää äitiään enää ikinä.
Pelottavaa oikeastaan. Sirius ja muut Kelmit ovat jo nukumassa. Kuten myös kaikki muutkin rohkelikot. Ainoastaan James on yksin. Ypöyksin.

Savuna ilmaan ei voi estää.
Verenä hiekkaan ei voi kestää.
Kivusta nautintoon on matkaa.
Pelottavat vähän-jos edes sitäkään.

James toivoo, että kuolisi itsekkin pois. Ikuisiksi ajoiksi. Mutta Jamesin elämässä oli yksi pieni ihminen joka antoi Jamesille valoa pimeyteen. Tämä ihminen oli Lily Evans. Tyttö jota James ei varmaan ikinä saisi. Tyttö jonka vihreät mantelin muotoiset silmät olivat täynnä vihaa aina Jamesin nähdessään. Tai melkein aina. Jamesin mieleen muistui se yksi ihana suudelma joka heidän oli ollut pakko tehdä. Pullonpyörityksessä. Kuudenella.

Silmistäs huomaa kun sun on vaikee häivyttää.
Palaa sun kurkussas jota et tahdo näyttää.
Palanen lyijyy sydämestä.
Leviää kyllä jollet estä.
On miljoona keinoo poistaa tuska.
On miljoona väärempää vastausta.

James huokaisee. Hän kuulee askelleita takanaan. Kevyitä. James arvaa kuka tulija on. Se kenet James halusikin nähdä. Lily Evans.
"James. Mitä teet täällä yksin?" Tyttö kysyy ja jatkaa:" Tiedätköl yhtään paljonko kello on?"
James säpsähtää. Tosiaan kello?
"En. Paljonko?" James vastaa kysymykseen kysymyksellä.
"Puoli neljä." Lily vastaa ja istuu Jamesin viereen. "Mikä sinulla on?"
"Äiti kuoli." James vastaa hiljaa.
"Milloin?"
"Tä- eilen"

Savuna ilmaan ei voi estää.
Verenä hiekkaan ei voi kestää.
Kivusta nautintoon on matkaa.
Pelottavat vähän.

Lily kietoo kätensä Jamesin ympärille ja suutelee tätä. James ei tiennyt miten se tapahtui. Kuitenkin hän vastaa suudelmaan koko sydämellään. Pelottavaa itse asiassa. Taas. Kaikki on aina pelottavaa. Ja surullista. Nyt James jokatapauksessa tuntee valon sydämmesään. Ihanan valon. Yhden onnelisen hetken hän ajattelee vain Lilyä ja unohtaa kaiken muun. Ihan kaiken.

Sama se mitä ne nuijat tykkää.
Mitä se sua liikuttaa yhtään?
Teet niinkun sun täytyy tehdä.
Ja tuhoat kaiken voiton tieltä.

"Tuo oli onnellisin suudelma koko velhomailmassa," Lily sanoo lopulta. James nyökkää.
"Kiitos. Kiitos, että annat minulle mahdollisuuden", Hän kuiskaa.
"Et varmaan ole pahoillasi?" Lily arvaa hymyillen.
"En. Ja toivon ettet sinäkään ole." James vastaa.
"En." Lily sanoo.

Mitä sä tahdot voisit kertoo.
On helpompaa, kun myöntää jos tahtoo.
Mitä sun täytyy peittää?
Kuka sua hallitsee?

"Voldemort." James sanoo.
"Mitä hänestä?" Lily kysyy.
"Mitähän hän tekee sinulle, kun saa tietää?" James kysyy.
"Ei välitetä siitä nyt." Lily sanoo ja arvaa, mitä James ajattelee. Hän arvaa myös, kuka oli tappanut Jamesin äidin. Voldemort. Se oli väärin. Ei Jamesilta saisi äitiä pois viedä. Lily arvasi ettei Jamesin isä kestäisi enää kauan ilman vaimoaan.

Savuna ilmaan ei voi estää.
Verenä hiekkaan ei voi kestää.
Kivusta nautintoon on matkaa.
Pelottavat vähän- jos edes sitäkään.